Urhea

Ah, nyt on taas pitkästä aikaa jotain, mistä kirjoittaa. Ja ihan mukavastakin aiheesta, nimittäin uudesta Disney Pixar-elokuvasta, Urheasta (engl. Brave).

Päähenkilöprinsessa Merida.

Urhea kertoo siis nuoresta skotlantilaisesta Merida-prinsessasta, joka rakastaa vapautta, seikkailua ja jousiammuntaa (jousiampujat on näköjään nyt muotia.. ?). Hänen äitinsä, kuningatar Elinor, ei kuitenkaan ole kovin mielissään tyttärensä villistä luonteesta ja epä-prinsessamaisesta käyttäytymisestä. Kun perinteiden mukaisesti on aika valita nuorelle prinsessalle puoliso kolmen muun brittiensaarilla olevien klaanien johtajien esikoisista, Merida kyllästyy asemaansa nöyränä prinsessana. Hän seuraa virvatulia, ja päätyy noidan mökille, joka antaa Meridalle loitsun, joka muuttaa hänen äitinsä ja samalla myös oman kohtalonsa. Kaikki ei kuitenkaan mene, kuten Merida oli olettanut...

Urhea on Pixarin ensimmäinen satuseikkailu, vaikka olisi tämä minusta Disney-klassikostakin käynyt. Tiedän, tiedän: "Nykyään kaikki tehdään tolleen rumasti tietokoneanimoituna ja hahmot näyttää ihan kumiukoilta". Joo, rakastan piirrettyjä. Etenkin sitä miten Disney-hahmot liikkuvat, pehmeästi ja sulavasti. Sama ei oikein erotu tietokoneanimaatiosta, mutta yksi asia siinä on, mille piirretty versio olisi tuskin vetänyt vertoja: taustat ja maisemat. Taivas ja ruoho, kivet ja metsät on varsinkin noin isobudjettisella (?) elokuvalla niin tarkasti tehtyjä, että se hakkaa piirretyn mennen tullen. Juuri tämän takia yksi suosikkielokuvistani Kaksin karkuteillä tuskin olisi toiminut yhtä hyvin piirrettynä, koska siinä oli panostettu tornin ulkopuolisen maailman vehreyteen ja kauneuteen todella paljon ja se lyhtykohtaus <3 Mutta en toki voi kiistää, etteikö "kumiukot" näyttäisi välillä vähän tyhmiltä, Meridallakin pullottaa välillä silmät silleen oudosti.. ja kuten sanoin, Disney-piirrettyjen hahmojen sulavaa liikettä ei voita mikään.

Sitten, katsaus pintaa syvemmälle. En halunnut ottaa ennakkoluuloja elokuvasta. Olen hyvin tyytyväinen, että menin katsomaan Kaksin karkuteillän ennen yhdenkään trailerin tai muun sellaisen katsomista. Urhean trailereita, kuvia ja soundtrackeja olen muutamia nähnyt/kuullut, muttei minulla kuitenkaan ollut loppupeleissä hajuakaan, mistä tämä elokuva loppujen lopuksi tarkalleen ottaen kertoo. Joo, muutetaan kohtaloa, kun minut aijotaan pakkonaittaa ja käskeä olla "kuin prinsessa". En kuitenkaan odottanut ihan sitä, mitä sain, positiivisella tavalla. Tällä elokuvalla oli nimittäin oikeasti pätevä juoni.

Olen kiitollinen, ettei "riiviöihin" ja muuhun sellaiseen paneuduttu sen enempää. Pelkäsin, että tästä tulisi jotain muka-hauskaa kohellushuumoria. Olihan tässä sitäkin, muttei kyllästymiseen asti. Disney (ja Pixar) saisivat tehdä lisää tämäntyylisiä elokuvia, taruihin ja uskomuksiin nojautuvia.

En osaa juonta sen tarkemmin arvostella, joten siirryn äänimaailmaan. Kuten sanoin, olin kuullut joitain soundtrackeja etukäteen, mutteivät ne herättäneet kovin paljoa innostustani. Elokuvassa ne kuitenkin toimivat törkeän hyvin. Samoin se skotinkielinen (?) laulu joka kuulu välillä siellä jossain välissä, se oli ihana. Suomenkieliset laulut "Touch the Sky" (Taivaankaari) ja "Into the Open Air" (en tiedä suomenkielistä nimeä) lauloin sievä-ääninen Saara Aalto, jonka lauluja olen ennenkin ihaillut. Kun kuulin, että hän laulaa tämän elokuvan laulut, kiinnostuin heti. Hänen äänensä sopi lauluihin täydellisesti, ja toivottavasti hän pääsee vielä antamaan kauniin äänensä jollekin Disney-prinsessalle toiveidensa mukaisesti.

Urhea oli siis mielestäni parempi kuin odotin ja ehdottomasti katsomisen arvoinen. Kaikki arvosteluni päättyvät tälleen: Ihan kiva kanttii kattoo lol. Pitää kahtoa vaikka tubesta, olisikohan se Brave-peli mille alustalle ja ostamisen arvoinen. Tangled-peli oli ihan jees, mutta helppo ja lyhyt.

Tuossa yllä vielä se Saara Aallon laulama "Taivaankaari"-laulu. Niin kaunista <3

Lumikki ja metsästäjä

Raato, kun vuodatus on vieläkin katkolla. Raah.. D:

En ole kirjoittanut kertaakaan muusta, kun animesta (ja The Legend of Korrasta). Nyt kirjoitan kuitenkin elokuvasta (lyhyesti tosin), and you gotta deal with it.

Lumikki ja metsästäjä kertoo nuoresta Lumikki-prinsessasta, jonka äiti kuoli tämän ollessa nuori ja hänen isänsä uusi kuningatar tappoi kuninkaansa. Taikuudella itseään nuorena pitävän ilkeän kuningattaren voimat ovat kuitenkin heikkenemään päin, ja hän tarvitsee vain kauneimman tytön, eli Lumikin, sydämen pysyäkseen ikuisesti kauniina ja terveenä. Vuosikausiksi linnaan vangittu Lumikki pakenee sellistään ja karkaa Synkkään metsään. Saadakseen tytön kynsiinsä kuningatar tarvitsee jonkun, joka tuntee metsän, hakemaan tytön. Leskeksi jäänyt metsästäjä lupautuu vastahakoisesti hakemaan tytön, kun kuningatar lupaa herättää hänen vaimonsa kuolleista vastineeksi.

Syy, miksi ylipäätään halusin tämän elokuvan katsoa, oli Kristen Stewart. Annetaanko tytölle aina kaikki roolit, jossa sen pitää näyttää mahd. tunteettomalta, vai vääntääkö näyttelijätär vain roolinsa niin. En ole Twilight-kirjoja lukenut, mutta jotenkin tuntuu, ettei Bella niissä mikään zombi ole. Tai mistäpä minä tiedän. Joka tapauksessa hyvin vähäsanainen roolihahmo Lumikkikin oli, eikä neidon kasvoilla näy muuta kuin pikkuinen hymynpuolikas ja muutama dramaattinen kyynel muuten ilmeettömällä naamalla.

Juoni kuitenkin itsessään on ihan kiva sovitus Lumikki-kertomuksesta. Jännitystä ja toimintaa riittää, mutta samoin kuin rauhallisiakin tilanteita (sienet joilla on silmä asd). Ei pelkästään Lumikin hahmo, mutta myös William ja metsästäjä ja no melkeinpä kaikki hahmot paitsi kuningatar jäivät jotenkin "puolikkaiksi" hahmoiksi, ymmärtäähän sitä toki ettei parin tunnin elokuvassa ehdi kaikkien menneisyyttä ymsyms paljastaa, mutta silti mukana olisi saanut olla edes joku hahmo, jonka todellista luonnetta ja tunteita olisi näytetty. Kaikki jäivät jotenkin salaperäisiksi ja kaukaisiksi hahmoiksi. Silti pitää kyllä myöntää, että vakuuttuneen Lumikin kannustuspuhe oli minustakin liikuttava.

Kuningatar

En tiedä, kuka sävelsi musiikit, mutta ne erottuivat monissa kohtauksissa hyvin ja olivat oikein nättiä. Päällisin puolin efektit ja kaikki oli ihan ok ja näyttelijät hoitivat hommansa hyvin (jos hahmot tosiaan olivat "puolikkaita" jo itse käsikirjoituksessa). Semmonen oli tosin kovin ikävää, että siinä kohtauksessa, kun katosta tippui niitä "helinämörköjä", äänet olivat yhtäkkiä jotenkin tosi isolla verrattuna muuhun elokuvassa tapahtuneeseen, taisteluihin tai musiikkiin tai mihin vaan. Ehkä se tosiaan oli se lasin helinä, mikä sen teki, mutta jouduin pitelemään korvian, kun niihin kirpaisi aina joku yllättäinen kova ääni.

Overall elokuva oli mielestäni hyvä ja katsomisen arvoinen.
★★★★☆

Korran legenda

Ensin en kirjoita kahteen kuukauteen mitään ja sitten laitan kaksi päivässä.
Tätä sarjaa onkin odoteltu jo hyvän aikaa, ja itse olen sitä mieltä, että odotus kannatti. Tämän kaksi viimeistä jaksoa tuli lauantaina, ja katsoin ne ennen Fate/Zeron viimeisen jakson katsomista.

Sarjan päähahmo Korra.

Tämä sarja, The Legend of Korra siis, sijoittuu 70 vuotta edeltäjänsä Avatar: The Last Airbenderin jälkeen. Monet tutut edellisen sarjan hahmot ovat jo heittäneet henkensä, mukaanlukien nimikkohahmo Avatar Aang. Avatarin kierron mukaisesti tilalle on kuitenkin syntynyt uusi Avatar, Korra. Sarjan alussa Korra osaa jo veden-, maan- ja tulentaitaa, mutta tuulentaito puuttuu vielä. Hän lähtee Aangin ja Zukon aikoinaan perustamaan Republic Cityyn opettelemaan tuulentaitoa, opettajanaan Aangin ja Kataran poika Tenzin. Republic Cityssä, jossa taitajat ja taitamattomat voivat kaikki kaikista kansoista elää rauhassa keskenään, on kuitenkin ikäviä meneillään: maskin taakse piiloutunut Amon niminen mies, joka pystyy ottamaan pois toiselta kyvyn taitaa elementtiään, johtaa järjestöä, jonka tarkoituksena on pyyhkiä taitajat maailmankartalta, jotta kaikki ihmiset olisivat saman arvoisia.

Sarja oli alunperin tarkoitettu vain yhden kauden mittaiseksi, minkä kyllä hiukan sekavasta rytmityksestä, kiirehtimisestä ja yllättäisestä kaikki juonenpätkät solmivasta lopusta kyllä huomaa. Ensimmäiset viisi.. vai pitäisikö sanoa jaksot 2 - 5, olivat jokseenkin tylsiä, ja koko jutun kohokohtana vaikutti olevan sekava kolmiodraama sarjan päähahmojen välillä. Kaikki muuttui kun Tulikansa hyökkäsi kuitenkin kutosjaksossa, ja loput jaksoista olivat mielestäni hyviä. Alkuperäisen sarjan fanien ikääntyminen on otettu huomioon, ja Korra onkin edeltäjäänsä vakavampi sarja. Monet ovat vihanneet loppua, mutta minä olen siihen todella tyytyväinen Makon ja Korran yhteen päätymistä lukuunottamatta, vaikkei se annakaan mitään viitettä seuraavan kauden sisältöön. Sieltä voi siis olla tulossa ihan mitä vaan. Kuulin jostain, että se sijoittuisi Republic Cityn ulkopuolelle, mikä on toki aivan mahtavaa.

Korra, Bolin, Mako ja Tenzin.

Hahmot olivat kovin laidasta laitaan. Korra oli mielestäni ihan kiva hahmo, samoin Asami, Bolin, Tenzin, Tahno ja monet muut. Tässä sarjassa oli kuitenkin myös hahmoja, joista en pitänyt. Näihin kuuluu mm. Mako. Niinkin myös kävi, että vihasin hahmoa aluksi, mutta lopussa se olikin "ihan ok", kuten esimerkiksi Tarrlok. Suosikkejani olivat Lin, Iroh, Jinora ja Ikki ja kaikkien fanien suosioon noussut Bumi, jolla oli vain 4 sekuntia ruutuaikaa.

Monet sanovat, että itse pääpahis Amonin tarina oli outo ja tylsä, mutta minä tykkäsin siitä. Ja sen hahmon ääni.. se on ihana. Hahmo itsessään kuitenkin lukeutuu myös sinne "ihan kiva"-luokkaan.

Sarjan tekijät saivat hankalan palan, koska rupesivat tekemään supersuositulle sarjalle jatkoa niin, ettei se tuottaisi pettymystä. Joillekin se tuotti, minulle ei. Juonessa oli paljon osia, jotka tulivat täysin puskasta ja tykkäsin niistä. Eniten harmaita hiuksia tuotti se typerä kolmiodraama, joka tuntui turhalta ja lähinnä ärsytti.

Animaatio oli tosi hyvää ja tosi hyvää ja musiikit oli myös monet oikein kivan kuuloisia. Ääninäyttely oli nappisuoritus ja juonikin toimi mielestäni hyvin loppua kohti mentäessä. Ensinnäkin, jos et ole katsonut Avatar: The Last Airbenderiä, niin nyt kipin kapin katsomaan kaikki kolme tuotantokautta. Alku saattaa hämätä, mutta se on oikeasti hyvä. Tämän voi katsoa myös tutustumatta ekaan sarjaan, mutta siinä tahtoo monet asiat ja koskettavat viittaukset mennä ohi.

Kohtalo/Nolla

Eka viesti kahteen kuukauteen.
Nonnin nyt on tämäkin sitten katsottu. Aloitin ekan kauden heti, kun sain katsottua stay nightin, eli 14. helmikuuta 2012. Sain sen katsottua muutamassa päivässä ja sen tuskallisen cliffhangerin jälkeisen odottelun päätyttyä heti 7. huhtikuuta jatkoin kakkoskaudella.

Tämä kuva toimii niin paljon paremmin mustataustaisella sivulla ;__;

 Fate/Zero kertoo ajasta 10 vuotta ennen Fate/stay nightia, edellisestä eli neljännestä Graalin maljan sodasta. Seitsemän isäntää ja palvelijaa kokoontuvat Fuyukin kaupunkiin taistelemaan maljasta kuolemaansa saakka. Jokainen yrittää tehdä kaikkensa saavuttaakseen tuon tarujen maljan, joka toteuttaa omistajansa toiveet. Kaikki muut, paitsi Kotomine Kirei, jolla ei ole yhtäkään syytä, miksi taistella maljasta. Hänen kiinnostuksensa herättää kuitenkin kylmäverinen maagintappaja Emiya Kiritsugu, joka osallistuu myös sotaan, palvelijanaan Saber.

Ensimmäinen puolisko oli mielestäni aika tylsä. Siinä vaan selitettiin ja selitettiin ja selitettiin. Tulihan siinä toki uusiakin asioita ja oli varmasti hyödyllistä etenkin sellaisille katsojille, jotka ei vät ole nähneet tai pelanneet Fate/stay nightia. Jos eka kausi oli kuitenkin minun mielestäni, joka ei ole lukenut alkuperäistä novellia, noinkin tylsähkö, mietin miten novellin lukeneet jaksoivat katsoa sen. Sitten ajattelin, että aikamoista kiinnostusta se vaatii jaksaa lukeakin jotain tuollaista (tästä huomaa etten ole pitkien ja "hitaiden" kirjojen ystävä :D).
Toinen puoli oli tosin mielestäni todella hyvä nautin joka jaksosta lukuunottamatta sitä Kerii-hömpötystä joka oli osittain aika tylsänoloinen koska fanitan vain Saberia koska en oikein saanut välillä selvää, että mistä ihmeestä oli oikein kysymys. Mutta muuten, ykköskauden ekat jaksot oli tosi hyviä vaikka tylsenikin loppua kohden ja kakkoskausi oli loppuun asti katsomisen arvoinen.

Hahmoista olen kovin samaa mieltä kuin stay nightissakin: ihan kivoja.
Emiya Kiritsugu oli välillä ärsyttävä ja välillä ihan ymmärrettävä ja kiva ja välillä taas yhdentekevä. En koskaan oikein ymmärtänyt hänen ajatustapaansa, ja sama koskee myös Kotomine Kireitä. Kiinnostavimmat hahmot ovat mielestäni nämä palvelijat joista Saber ja Gil on parhaita jotka ovat menneisyyksineen kaikkineen tosi.. kiinnostavia. Ainoa isäntä, josta silleen oikeesti oikeesti edes piittasin, oli lutunen Waver Velvet. Hänet minä olisin halunnut nähdä stay nightissakin.
Lempihahmona säilyi yhä edelleen Saber monista syistä. Pidän myös tosi paljon Gilgameshista, joka on niin ärsyttävä ja itteesä täynnä että eihän sitä voi vihata.

Monet ovat kehuneet animaatiojälkeä aivan mahtavaksi ja vaikka miksi, ja se tosiaan näyttää pitkälti samantyyliseltä kuin alkuperäinen kuvitus, mutta välillä jotkut kohtaukset derppasi sen verran, että ihan häiritsi. Yleisesti ottaen animaatio kuitenkin on oikein siistiä. Musiikki taas on mahtavaa ja tosi hyvää ja mitä vielä, mutta ei ihme kun tekijänä on Yuki Kajiura. Pidin molemmista alku- ja lopputunnareista.

Kannattaa ehdottomasti katsoa tämä sarja. Ei väliä niinkään kumman katsot ensin, Fate/Zeron vai Fate/stay nightin, minä pääsin mukaan "väärinpäin" katsomalla, mutta jos on katsonut zeron ensin on monet kohdat stay nightissa varmasti järkevämpiä (ja monet varmasti aika tyhmiä). Mutta kannataa katsoa, oikeasti.

Koira x Minä SS

Sain tämän (Inu x Boku SS) päätökseen jo noin kuukausi sitten (30.3.2012), mutta kirjotan vasta nyt jostakin syystä.
Aloitin sarjan katsomisen 3.2., ja silloin oli muistaakseni tullut vasta kolme jaksoa.

Sarja kertoo rikkaan perheen tytöstä, Ririchiyosta, joka muuttaa valtavaan "Ayakashi Kan"iin. Hän saa hovimestarikseen Miketsukamin, joka vaikuttaa olevan täysin omistautunut Ririchiyon palvelemiselle. Niin Ririchiyo, Miketsukami kuin muutkin Ayakashi Kanin asukkaat ovat jonkun japanilaisen taruolennon reinkranaatioita, ja pystyvät muuttumaan muotoon, jossa voivat käyttää oman taruolennon voimia. Miketsukami vaikuttaa tietävän kaiken Ririchiyosta, mutta Chiyolla ei ole hajuakaan Miketsukamin aatteista ja mielipiteistä. Chiyo päättää alkaa tutustumaan muihin ihmisiin paremmin, Miketsukamiin mukaan lukien.

Niin perussössöltä kuin sarja vaikuttaakin, se oli mielestäni itseasiassa aika hyvä. Eeppisiä fantasiaseikkailuja ei kannata odottaa, mutta sarja on hauska ja henkilöiden väliset suhteet toimivat oikein hyvin. Tylsyyden lieventämiseksi kannattaa vilkaista.

Alkuperäisen mangan taidetta.

Hahmokaarti ei ole kovin laaja, ja siihen kuuluu oikeastaan vain näitä henkien uudelleensyntymisiä. Se ei kuitenkaan ole ollenkaan paha asia, sillä nämä vähätkin hahmot ovat ihan mukavia suurin osa.
Päähahmokaksikosta Ririchiyo ei ollut ihan mieleeni kummallisella luonteellaan. Vaikka käytökseen löytyykin syy, se on paikoitellen aika ärsyttävää. Ihmetyttää myös hahmon lyhyys. Ymmärrän kyllä, että on olemassa eri pituisia ihmisiä ja olen itse kaiken huipuksi saman pituinen, mutta jotenkin lähes kaksimetriseen Miketsukamiin verrattuna se vaikuttaa kovin häiritsevältä.
Miketsukami oli mielestäni ihan mukava, etäinen (syystä), mutta mukava. Hahmon ajoittainen niljakkuus ja epäoletettavan ilkeä käytös hämmensi kyllä aina välillä. Kaikiltahan se pimeä puoli löytyy, mutta silti. Voi tietysti olla, että en ole ihan ajatuksen kanssa joitain jaksoja katsonut, mutta välillä tuli hiukan sekava olo.

Sivuhenkilöistä Watanuki on varmaan kaikista paras. Se, miten hän yrittää olla tosi vahva, mutta päätyy kuitenkin aina "häviäjäksi" on melkeinpä hauskaa. Hiljainen Karuta on myöskin hahmona ihan kiva, mutta en liiemmin kiintynyt hahmoon ollenkaan. Zange oli myös mielestäni hauska ja sivuhahmoista paras heti Watanukin jälkeen. Se, miten hän aina onnistui keksimään jotain outoja pelejä yms. muulle porukalle sai aina sekamelskan aikaan. Kagerou on S'ien ja M'iensä kanssa hauska hahmo, mutta ei sittemmin oikein noussut esiin muiden hahmojen seasta. Pidin alussa Sorinozukaa tosi ärsyttävänä hahmona, mutta loppua kohden mieleni muuttui ja hän jäi "ihan ok"-hahmoksi. Mutta ihan oikeesti, käsitinkö oikein, vai mikä ihme voima on "muuttua vaatteksi"? :D
Sitten, se yksi ainokainen hahmo, mistä en oikeasti pitänyt, nimittäin Nobara, sarjan oma yuki-onna. Tämä(kin) sarja olisi pärjännyt ihan hyvin jopa ilman jotain ihme pervoilijaa. Ygh.

(Ja se mikälie baarimikko oli ihan paras.)

Animaatio oli ihan perus ja musiikitkin, vaikka suoraan sanottuna se ihme pimputus joka oli joka jaksossa, oli harvinaisen ärsyttävä.

No ni, mikäs tässä, ihan jees sarja.

Durarara!

Olin toissa-viimeviikon vaihteessa kuumeessa, ja tylsyyden lievittämiseksi katselin animea. Koska Pandora Hearts ei innostanut yhtään (4 jaksoo katottuna eikä vaan jaksa), menin selailemaan Crunchyrollia ja valitsin Durararan tosi mielenkiintoisennäköisen alkutunnarin takia.

Sarja kertoo.. mä en ihan oikeasti älyä mistä tämä on muka kertovinaan! Täs on tollanen päätön olento Celty, joka etsii kadonnutta päätään. Ja sitten sarja alkaakin kertoa joidenkin keltatyyppien ja "Dollareiden" gangstatappeluista ja jotain ihan ihmettä. Durarara on alunperin novelli, eikä animeversiossa saada koskaan tietää, mitä Celtyn päälle loppupeleissä tapahtuu. Sen sijaan nähdään, kun pikkupojat on vähän gangstajengien johtajia ja jotku tulee hakatuksi syystä X.

Sarja ei siis ollut ihan sitä mitä odotin, mutta olen aika varma, että alkuperäinen novelli selittäisi kaikki epäselvyydet ja ainakin jossain välissä tulisi kertomaan, mitä sille päälle nyt sitten käy, mutta aivan varmasti minä jotain sellasta jaksan alkaa lukeen. :D Tämä sarja on silti jostain syystä kohtalaisen suosittu, mutten ymmärrä miksi! Eikun, ymmärränhän minä sittenkin. Fanitytöt vaan fanittaa Shizuota.

 Tämän sarjan hahmot ovat kovin etäisiä, joskin pidin monesta. Se Celtyn kanssa asuva tohtori jonka nimeä en muista on kiva hahmo, samoin Izaya Orihara ja.. no oli se Shizuokin ihan mukiinmenevä. Pidin tuosta päähenkilöblondipojasta alussa, mutta sitten.. noh, koko sarja muuttu ihan oudoksi niin kiinnostuksin ko. hahmoon hiipui.

Musiikista en edes muista mitään, mutta pidin ekasta openinginsta, ja tottakai endingistä Trust Me. Toiset op ja ed oli ihan hyviä muistaakseni, muttakun en edes muista miten ne menee, niin..

Mutta on tässä sarjassa hyviäkin asioita. Esimerkiksi se, että yhden Dollarilaisen tekstiviestiääni kuuluu: "Ippen shinde miru?" (Jigoku Shoujon katsoneet tietää.)

Jollekin toiselle tämä sarja aukeaa varmaan paljon paremmin, mutta itse olin vähän että meh.. odotin jotain muuta. :)

Steins;Portti

Edellisen Fate/stay nightin jälkeen pysyttäydyin mahtavassa Carnival Phantasmissa ja ensimmäisen puoliskon aika dialogipainotteisessa olevassa Fate/Zerossa (oispa jo huhtikuu <3). 28. päivä helmikuuta kuitenkin aloitin taas ihan uuden jutun, Steins;Gaten. Sain sen tänään, tuossa noin puoli kahden aikaan, katsottua ja niin.

Alkuperäisen visual novellin kuvitus on ylihienoa <3

Steins;Gate kertoo Okabe Rintarousta ja tämän pienestä laboratoriosta, joka keksii yllättäen kännykkämikroaaltouunin, jolla voi lähettää menneisyyteen tavaroita ja tekstiviestejä. Fyysisten esineiden molekyylirakenne kuitenkin hajoaa aina aikamatkalla, joten ainoastaan tekstiviestit menevät läpi. Okabe näkee tapetun nuoren naisen, Makise Kurisun, ruumiin, mutta seuraavana päivänä tämä näyttää olevan elossa ihan hyvissä voimissaan. Kurisu päätyy laboratorion neljänneksi jäseneksi, johon kuuluu hänen ja Okaben lisäksi "superhakkeri" Daru ja Okaben lapsuudenystävä Mayuri. Menneisyyteen lähetetyt tekstiviestit muuttavat todellisuutta, mutta vain Okabe muistaa, mitä edellisissä "aikaviivassa" on oikein tapahtunut ja miten on asiaoiden todellinen laita. Kurisu kehittelee aikamatkailua ja keksi koneen, jolla voi lähettää muistoja menneisyyteen. Porukka hakkeroi SERNin maailmanlaajuisen organisaation tietokantaan ja pystyy selvittämään sen salaisuudet vanhalla IBM 5100-tietokoneella. Aikamatkailua myöskin kehittelevä SERN kuitenkin huolestuu liikaa tietävistä laboratoriojäsenistä, ja alkaa tapahtua ikäviä asioita, jotka Okabe pystyy estämään vain kumoamalla kaikkien menneisyyteen lähetettyjen tekstiviestien vaikutukset ja pääsemällä alkuperäiselle aikaviivalle.

Tarina perustuu nettilegendaan John Titorista, joka väitti netissä vuonna 2000 olevansa amerikkalainen sotilas vuodelta 2036. Hän oli menossa '70-luvulle hakemaan IBM 5100-konetta, josta oli tulevaisuudessa merkitsevän paljon hyötyä. Hän teki ennustuksia, esimerkiksi että Yhdysvalloissa alkaisi vuonna 2004-2005 sisällissota, joka ei tietenkään toteutunut. Organisaatio CERN oli kuulemma kehitellyt aikamatkaustekniikkaa, ja siten John oli menneisyyteen päässyt. Hän sanoi katoavansa Internetistä 24. maaliskuuta 2001, ja niin myös kävi, eikä hänestä sen koommin kuulunut. Steins;Gaten maailmassa John Titor kuitenkin on ihan oikeasti olemassa, ja SERN on sarjan vastine oikeasti olemassaolevalle hiukkasfysiikan tutkimuskeskus CERNille.

Sarjassa on 24 jaksoa, ja asiat saadaan hyvin kerrottua ilman turhaa hoppuilua. Ehkä hiukan liian pitkäveteisen ja hitaan aloituksen jälkeen noin puolessa välissä sarja sai ainakin minussa kunnolla mielenkiinnon herätettyä "WTF?!"-reaktion kera.

Hahmot ovat nerokkaita, niin hulluksi tiedemieheksi itseään kutsuva Okabe, moefani nörtti Daru, taivaalle katseleva tavis Mayuri (Tutturuu~), myös Christinaksi kutsuttu puoliamerikkalainen lapsinero Kurisu, tyttöpoika Rukako, kummallinen valokuvia räpsivä Moeka, polkupyöräänsä rakastava labran alakerrassa työskentelevä Suzu ja meidokahvilan tarjoilija Feyris. Niistä minulla ei ole sen enempää kommenttia. Positiivinen juttu on kuitenkin se, että sarjassa ei oikein ollut ketään "ylimääräistä sivuhahmoa", vaan jokaisella pienemmässäkin osassa olevalla henkilöllä on ratkaiseva merkitys lopputulokseen nähden.

Musiikillisesti Steins;Gate on keskitasoa, eikä taustalta oikeen jäänyt muuta mieleen, kuin se ainainen kaskaiden sirkutus. OP Hacking to the Gate oli minusta ihan kiva laulu, ja sen animaatio on hyvällä tavalla sekavaa, sillä sitähän aikamatkaus aina on. Se antaa myös ymmärtää, että "kyllä, jopa tällä hahmolla on jotain tekemistä sarjan juonen kanssa". ED Toki Tsukasadoru Juuni no Meiyaku on myöskin lauluna ihan ok, tosin pidin alkutunnarista enemmän. Lopputunnari leijailevine ajansirpaleineen sekä ajan vankina riippuva Kurisu kuvaavat hyvin vertauskuvallisesti koko sarjan ydinjuonta.

Steins;Gate oli alussa ehkä hiukan liian hidas, mutta kunolla vauhtiin päästyään ihan jännää katsottavaa. Mitään "pakko nähdä seuraava jakso"-elämyksiä minulle ei kertaakaan kuitenkaan tullut. En menisi sanomaan sarjaa "parhaaksi ikinä!!!!!111!" tai edes parhaaksi vuodelta 2011, mutta keskivertoa parempi sarja hyvin mielenkiintoisella juonella se on silti. Kannattaa ainakin vilkaista.

Kohtalo/pysyvä yö

10. helmikuuta 2012, heti Jigoku Shoujon jälkeen, aloitin katsomaan Fate/stay nightia. Ehin katsoa vain yhden jakson sillon, kun väsytti niin paljon. Eilen (13. pv) sain katsottua kaikki jaksot.
Kiinnostus katsomiseen lähti varmaan siitä, kun niin monissa paikoissa hehkutetaan Fate/Zeroa..

Fate/stay night kertoo pojasta nimeltä Emiya Shirou. Hänen kotikylänsä paloi, ja hänen ottoisänsä pelasti hänet. Shirou haluaa tehdä jotain yhtä sankarillista itsekin. Hänkin haluaa pelastaa jonkun.. tai pikemminkin tulla "oikeuden puolustajaksi". Kaikkia aina valmis auttamaan oleva Shirou jää koululle siivoamaan dojoa, mutta lähtiessään törmää kummiin olentoihin taistelemassa keskenään. Koska taisteluiden silminnäkijät on tapettava, syntyy hullunmylly, jonka päätteeksi Shirou tulee vahingossa kutsuneen itselleen magian avulla palvelijan, sankarisielu Saberin, ja kyseisen tekosen kautta päätyy Graalin maljan sodan yhdeksi seitsemästä isännästä. Graalin malja toteuttaa omistajansa toiveen, ja siksi niin isännät kuin heidän jo elämänsä taakse jättäneet palvelijat yrittävät tavoitella sitä kaikin tavoin, toisensa ja siinä sivussa vahingossa ulkopuolisiakin ihmisiä tappamalla. Shirou haluaa lopettaa moisen vääryyden, mutten miten estää ketään pääsemästä käsiksi maljaan? Tai miten pysyä hengissä kun muut isännät yrittävät jatkuvasti päästä kilpailijoistaan eroon?

Sarjassa on 24 jaksoa, ja tunnelma pysyy hyvin kasassa koko sarjan ajan. Monet jaksot mahtavat tosin loppua melkoiseen cliffhangeriin, Luojan kiitos pystyin katsomaan jaksot putkeen ainoastaan nukahtamisvaara, myöhäisen kellonajan takia, esteenä. Koska animen alkuperänä on visual novel, jossa on monta erilaista endingiä, on tähän valittu yksi niistä ja napattu vain viittauksia muista juonikaarista. Ikävää vaan silleen, että kun mulla ei ole aikomustakaan sitä VN'ää lukea (koska eikse ollu k-18), niin taitaa paljon juttuja mennä ohi ja kovaa.

Saber on ihku

Hahmot ovat jänniä. Päähahmo Emiya Shirou on toiset itsensä edelle asettava nuori herra. Hänen ottoisänsä kuoleman jälkeen hän peri tämän valtavan talon, ja tarkistamassa että kaikki on ok käy Shiroun opettaja Taiga Fujimura ja koulutoveri Sakura Matou. Näin loppua kohden mielessäni ei muuta mielipidettä hänestä jäänyt, kuin "älä viiti ei kukaan hullu lähe juokseen jonnekin perseeseen kun todennäköisyys kuolla on 99,9999999%" ja että hahmo on ruma.

Shiroun palvelija, Saber, sen sijaan on sarjan paras hahmo. Hahmodesing ja luonne ovat jotenkin niin just sellasia mistä mä tykkään. Ja hänen oikea henkilöllisyytensä kuningas Arthur on kerrassaan mahtava, kun minä tollasesta Englanti-sälästä niin kamalasti tykkään.

Rin Tohsakasta, Archerista, Ilyasta tai melkein kenestäkään muustakaan mulla ei myöskään jäänyt mitään sen erityisempiä mielipiteitä. Melkein säästyin kiintymättä mihinkään hahmoon, mutta kyllä se Saber vaan paras on ja silleen. Gilgamesh on myös hyvin kiinnostava otus.

Visual novellin kansitaidetta

Ensimmäisestä alkutunnarista disillusionista en oikein pitänyt, ja sama pätee toiseen alkutunnariin Kirameku Namida wa Hoshi ni. Niitä erikoislopputunnareita jaksoista 14 ja 24 en muista, mutta se tavan lopputunnari Anata ga Ita Mori oli sekä laulun että yksinkertaisen animaationsa puolesta oikein mukava.

Sarja on aika perus shounenia, mutta pidin silti kovasti. Mikäli siis tavan FMA't ja sen sellainen peruskama menee, niin aika varmasti tämäkin. Suosittelen edes vilkaisemaan.
Mikäli illalla aika vain sallii, aloitan sen Fate/Zeron. :D

Helvettityttö

Tää sarja on vielä suhteellisen hyvässä muistissa, toisin kuin juuri vuoden aloittamisen jälkeen loppuun katsomani Kuroshitsuji, niin täst voi jotain kirjottaakin.

Kyseessä on siis Jigoku Shoujo tai Hell Girl. Alotin katsomisen 20. lokakuuta 2011 ihan yleisestä mielenkiinnosta ja OP/ED-videoissa esiintyvistä "Lycoris"-kukista, vai miksi niitä suomeksi sitten sanotaankaan (ei taida suomenkielistä nimeä ollakaan), jotka Touhoun jälkeen on aina kiinnittäneet huomioni. Taisin pitää sekä 6. sekä 8. jakson jälkeen pientä paussia (jonka jälkeen r.i.p megaupload) ennenkuin jatkoin, mutta viimepäivinä sitten otin itseäni niskasta kiinni ja katsoin loppuun.

Ai Enma apulaisineen

Suurin osa sarjan jaksoista ovat yksittäisiä tarinoita, joiden perusidea on aina sama. On joku henkilö, joka haluaa jostain syystä kostaa jollekin toiselle. Hän kuulee jotenkin nettisivusta "Helvetin kirjeenvaihto" (kuulostaapa tyhmältä) jonne voi yhdistää vain keskiyöllä. Kostoa janoava henkilö meneekin sitten keskiyöllä kokeilemaan huhujen todenperäisyyttä ja niinhän siinä käy, että kyseinen sivusto on kuin onkin olemassa. Kun sinne kirjoittaa sen henkilön nimen, jolle haluat kostaa, tulee Enma Ai luoksesi ojentaen olkinuken, jonka kaulassa on punainen naru. Jos irrotat narun, teet sopiuksen Ain kanssa ja hän vie uhrisi suoraapäätä Helvettiin. Sopimukseen kuuluu kuitenkin myös varjopuoli, sillä kostaja joutuu kuolemansa jälkeen myös itse Helvettiin, ja siitä häntä muistuttaa aina rintaan tuleva merkki todisteena Ain kanssa tehdystä sopimuksesta.

Kuten sanottu, vähintään kolmasosa sarjan jaksoista on tätä samaa kaavaa noudattava. Todella homma lähtee vasta käyntiin jaksossa 13, ja saa katsoa jopa jaksoon 20 asti, ennenkuin toimintaa alkaa vasta tapahtua. Tämä hidas aloitus ei ollut ihan mieleeni, mutta muista en toki tiedä. Huomioitavaa on myös, että sarjasta on 3 tuotantokautta, joista minä olen siis katsonut vasta ensimmäisen.

Ain katse ei hevillä värähdä

Hahmot ovat mielenkiintoisia ja jokainen yliluonnollinen ainakin osittain inspiroitu japanilaisesta kansanuskosta. Sarjan päähamo, Ai Enma, on mystinen ja kuolleentyyni tyttö pelottavan tasaisella äänellä ja katseella varustettuna. Alkuun sitä aika heti älyää, että hän on sarjan punainen lanka. Hän ja hänen loppupeleissä aika traagiseksi koitunut kohtalonsa menneisyyden Japanissa.

Toisia päähenkilön roolia vetää Jigoku Shoujon tapausta tutkiva freelancer-journalisti Hajime Shibata ja tämän 7-vuotias Jigoku Shoujon tekemisistä näkyjä näkevä tytär Tsugumi. Molemmilla hahmoilla on kiitettävästi luonetta eivätkä he ole mitään "yhdessä pahaa vastaan"-tyyppejä, Hajime yrittää tyttärensä näkyjen avulla jäljittää Jigoku Shoujoa ja taivuttaa "Helvetin kirjeenvaihtoon" yhdistäneitä luopumaan kostoaikeistaan, kun Tsugumi taasen erehtyy jopa pari kertaa pitämään Ain tekosia ihan hyväksyttävinä. Tai erehtyy ja erehtyy, se on myös yksi tämän tarinan ainesosista, sellanen Death Notemainen "onko paha sittenkin oikein?".

Enma Ain apulaiset taasen ovat juuri niitä eniten taruolennoista inspiraatiota saaneita. Hone Onna on kaunis, kimonoon pukeutuva nainen, joka perustuu samannimmiseen olentoon japanilaisessa tarustossa. Ren Ichimoku on komea ja nuorennäköinen mies, eräänlainen youkai ja Wanyuudou taasen on vanha ja viisas mies, joka muuttuu kostajalle annettavaksi olkinukeksi aina tarpeen tullen, ja joka perustuu myös samannimiseen youkaiseen. Lisäksi higanbanan täyttämältä Ain asuinpaikalta löytyy myös hänen isoäitinsä ja mystinen, puhuva hämähäkki.

Ain tiimi näytellyssä TV-Dramassa

Musiikillisesti Jigoku Shoujo on aika peruskamaa. Sieltä löytyy pääosin mysteeristä pimputusta, mikä tosin sopii sarjan tyyliin oikein hyvin. Sarjan alkutunnari Sakasama no Chou on mielestäni oikein kiva ja tarttuva biisi merkityksellisine sanoineen. Animaatio antaa vihjata sarjalta vaikka mitä, vaikka todellakin juoni lähtee käyntiin vasta siinä 13-15 jaksojen kohdalla. Lopputunnari Karinui ei itseäni alkuun ainakaan kamalasti säväyttänyt, mutta siitäkin oppii ajan kanssa pitämään.

Jos ei lannistu hitaista aluista ja pitää etenkin japanilaisen uskon kuolemanjälkeiseen "elämään" liittyvistä jutuista, kannattaa sarjaa varmasti vilkaista. Ei kannata hämääntyä ensimmäisten jaksojen perusteella, vaan jatkaa sinnikkäästi loppuun, sillä sieltä löytyy aika traaginen ja koskettava kertomus.