Hei sieltä kymmenen vuoden takaa

 En usko, että kukaan eksyy tänne blogiin enää nykyään, MUTTA. Jos päädyit tänne jotenkin, niin haluaisin ilmoittaa että minulla on nyt uusi blogi osoitteessa https://vaaraharja.blogspot.com/. Tervetuloa lueskelemaan. Tämän blogin sisällön olen kirjoittanut 12-14-vuotiaana, ja se varmaan näkyy tekstissäkin. Mutta uudessa blogissa on toivottavasti "järkevämpää" asiaa.

Toisaalta on tavallaan hellyttävää nähdä vaikkapa Fate/Zero -arviointini, jossa olen sivuuttanut isoja osia juonesta sellaisena, että "en ymmärrä". Tokihan, kun englannintaito ei ollut vielä ihan huipussaan noihin aikoihin. Itseni puolustukseksi sanon, että Fate/Zero on nykyään Death Noten kanssa lempianimeni, ja ymmärrän Kiritsugun ja Kirein välisen konfliktin oikein hyvin :') Lempihahmo on vaihtunut Saberista Gilgameshiin.

No mutta, näkemisiin siellä uudessa blogissa.

Ensimmäinen luokka

Melkein kolmen vuoden päästä siitä, kun olen tänne pahaiseen viimeksi kirjoittanut, sain perjantain ja lauantain välisenä yönä yllättäen idean että heh, kirjotanpa jotain sinne yhteen blogiin. Mulla on koeviikko meneillään ja mun pitäis lukea, muttei kyllä yhtään huvita. Siksi siis täällä.

Katsoin perjantaina toista kertaa Ryhmä-X:ästä kertovan elokuvasarjan esiosan (prequel) X-Men: First Class (2011). Julkaisujärjestyksessä sarjan viides elokuva onnistuu pelastamaan franchisen, joka kolmannen ja neljännen elokuvan kömmähdysten jälkeen lähti syöksykiitäen alamäkeen. Ohjaaja Matthew Vaughn ja muut elokuvan teossa mukana olleet saivat fanien luottamuksen elokuvasarjaa kohtaan takaisin hienolla elokuvallaan.

Laajasti inhottujen kolmannen ja neljännen elokuvan jälkeen monesta tuntui, kuin X-Men-leffoja ei voisi enää pelastaa; pohjalla oltiin, eikä sieltä ollut enää nousemista. Totta puhuen, en edes vihannut kolmatta elokuvaa X-Men: Viimeinen kohtaaminen. Lukuisista virheistään huolimatta se oli viihdyttävä elokuva. En pitänyt, mitä monille hahmoille tehtiin, mutta toisinaan taas tuijotin ruutua suu ammollaan: "Vau! Toi oli niin siistiä!" En varmaan voi suhtautua neljänteen, Wolverinen soololeffaan X-Men Origins: Wolverineen, yhtä avoimesti, koska totta puhuen en liiemmin välitä Wolverinesta yksin (muiden ryhmäxläisten kanssa hän on oikein viihdyttävä). En kuitenkaan tuntenut mitään äärimmäistä kaunaa 20th Century Foxia kohtaan elokuvan jälkeen, lähinnä olin hieman hämmentynyt: "Mitähän tekemistä tuollakaan oli minkään kanssa?" Tästä huolimatta X-Men: First Classin jälkeen tuntui siltä, kuin leffasarjan taso olisi noussut kymmenen porrasta yhdellä harppauksella.

Viimeisen kohtaamisen tapahtumat tapahtuivat vuonna 2005, ja Originsissa hypättiin vuoteen 1979. First Class menee vielä kauemmas, 60-luvulle. Seuraamme nuorta Charles Xavieria (James McAvoy), juuri yliopistosta valmistunutta mutanttieksperttiä ja tämän ei-biologista sisarta, Raven Darkholmea (Jennifer Lawrence). He ovat kumpikin mutantteja: Charles on telepaatti, Raven osaa muuttaa muotoaan. Näppärä naistennaurattaja Charles ei voi ymmärtää miksi Raven, jonka todellinen olomuoto on sini-ihoinen, on niin epävarma ulkonäöstään eikä haluaisi olla mutantti. Toisaalla näemme Erik Lehnsherrin (Michael Fassbender), holokaustista selviytyneen magnetismia hallitsevan mutantin, jonka harrastuksiin kuuluu entisten natsien jäljittäminen ja tappaminen. Yhteen heidät tuo yhteinen vihollinen Sebastian Shaw (Kevin Bacon) ja tämän Helvetintulen klubi, jotka yrittävät Kuuban kriisissä saada aikaa ydinsodan, jotta ihmiset kuolisivat ja mutantit voisivat hallita maailmaa.

Erik, Charles, Shaw ja Emma Frost.

Erikin ja Charlesin välinen ystävyyssuhde on X-Menien parasta antia, ja sitä saadaan tässä elokuvassa roppakaupalla. Charles on tapansa mukaan viisas maailmanparantaja, mutta Erikiä ajavat elokuvan ajan täysin muut intressit, kuin maailman pelastaminen. Shaw sattui nimittäin holokaustin aikaan tappamaan Erikin äidin, minkä vuoksi Erik yrittää nyt saada Shaw'n päiviltä. Ja jos siihen kuuluu ydinsodan pysäyttäminen, niin olkoon sitten niin. Ensimmäinen Ryhmä-X toimii hienosti tiimissä, mutta osa hahmoista on silti samaa mieltä vihollisen kanssa mm. mutanttien ylivertaisuudesta ihmisiin nähden. Vaikka hän tässä elokuvassa onkin hyvisten puolella, Erik eli Magneto on yksi Marvelin tunnetuimpia pahiksia, ja yksi parhaista puolista hänen hahmossaan on se, että hänen motiivejaan ymmärtää ja niihin voi samaistua. Elokuvassa nähdään, että Erik ja Charles todellakin ovat ystäviä, heillä vain sattuu olemaan eri ideologiat, mikä tulee tulevaisuudessa asettamaan heidät toisiaan vastaan useita kertoja. He yrittävät molemmat ratkaista samaa ongelmaa - mutanttien kaltoinkohtelua - mutta lähestyvät sitä eri näkökulmista. Charles tahtoo mutanttien ja ihmisten voivan elää rauhassa yhdessä ja pyrkii luomaan yhteistyötä, Erik taas pelkään mutanttien joutuvan kokemaan holokaustin ihmisten toimesta ja taistelee sitä vastaan.

Kuten X-Men -elokuvissa aina, First Classissa on paljon hahmoja. Monet heistä jäävät aika taustalle, vaikka tärkeitä hahmoja olisivatkin, joten en nyt mainitse kaikkia. Erikistä ja Charlesista puhuin jo, joten otetaan seuraavaksi Raven eli Mystikko. Ravenille annettiin tässä elokuvassa isompi rooli, kuin hänellä on ennen ollut. Tästä jotenkin näkee, että tämä esiosa tapahtumineen on suunniteltu vasta edellisten elokuvien jälkeen. Mystikon taustasta Charlesin tavallaan siskona ei nimittäin ole aiemmin vihjattu puolella sanallakaan. Muutenkin on hieman hämmentävää katsoa, että vaikka tämä elokuva on kiva, se on osittain ristiriidassa muiden sarjan elokuvien kanssa. Iso osa näistä ristiriidoista kuitenkin kojataan sarjan seitsemännessä elokuvassa X-Men: Days of Future Pastissä. Mystikon osan laajentaminen ei minua haittaa, mutta vähän ikävää on ehkä se, ettei Jennifer kuulemma pidä tästä roolista juurikaan ja haluaa siitä eroon heti kun mahdollista.

Professori X, Ulvoja, Havok, Magneto ja Mystikko.

Toinen tärkeistä hahmoista on Hank McCoy eli Peto (Nicholas Hoult), joka on myös hyvin erilainen kuin muissa elokuvissa, mutta tässä se ei häiritse yhtään niin paljoa, sillä hänen kohdallaan muutos ja "aikuistuminen" on ihan ymmärrettävää. Hankin kehityksessä hahmona on järkeä, Ravenin suhteen muutos tuntuu epäloogiselta.

Shaw on kyllä vihollisena ällöttävä, ja hyvä niin. Katsojan ei ole tarkoituksena samaistua häneen, joten hän voi olla inhottava ja julma ilman, että välissä pitää keräillä jotain säälipisteitä. Myös muut Helvetintulen klubin jäsenet ovat ihan kivoja, vaikkei heistä paljoa saadakaan tietää. Heistä eniten ruutuaikaa saa Emma Frost (January Jones), ja hän taitaakin olla heistä mielenkiintoisin. Pahikset suorittavat roolinsa ihan hyvin, sillä heidän on tarkoitus olla vain pahiksia. Kaikki syvällisyys, traagiset menneisyydet, erimielisyydet jne. tulevat muilta hahmoilta.

Erikseen pitää vielä mainita joukkion ainoa ihminen, CIA:n agentti Moira MacTaggert (Rose Byrne). Hänet tullaan ilmeisesti näkemään tulevassa X-Men: Apocalypse -elokuvassa, ja minä ainakin olen kiinnostunut näkemään häntä lisää. Moira ei ole mitenkään ihmeellinen hahmo, mutta minusta hänen katsomisensa on ihan mukavaa.

Erik, Moira ja Charles tarkkailevat Emmaa ja Neuvostoliiton sotilaita.

Paras asia tässä elokuvassa on sen tapahtumien liittyminen oikeisiin historian tapahtumiin. Hahmot ihan oikeasti elävät 60-luvulla. Kylmä sota pauhaa ja Kuuban kriisi syttyy. Pidän itse todella paljon historiasta, ja oikeiden tapahtumien tällä tavalla elokuvaan liittäminen ja mukauttaminen on niin jännää! Historian liittäminen tällaisiin höpöhöpö-fantasialeffoihin on vähintään yhtä mielenkiintoista kuin oikeasti historiaan perustuvien elokuvien katsominen, ellei mielenkiintoisempaa. Lisäksi nähdään vielä esimerkiksi Erik Auschwitzillä, se tapa millä tekijät ovat liittäneet nämä asiat hahmoihin ja elokuvaan on ihana. Tämän elokuvan jälkeisessä Days of Future Pastissä oltiin Vietnamin sodan lopulla ja John F. Kennedyn salamurhastakin puhuttiin. Toivottavasti tulevissa osissa nähdään tätä samaa.

Elokuvan visuaalinen ulkonäkö on ihan kiva. Ylistystä pitää antaa soundtrackille, joka on aivan mahtava! Magneton teemaa ynnä muita kappaleita kuuntelee kyllä mielellään myös elokuvan ulkopuolella.

Juoni pysyy kasassa ja mielenkiintoisena elokuvan alusta loppuun. First Class on X-Menien parhaimmistoa, ja hyvä myös muihin supersankarielokuviin verrattaessa. Elokuva nojaa hahmoihin, jotka ovat onneksi hyviä, joten parhaiten elokuvasta saa irti kiinnittämällä huomiota hahmojen taustoihin ja väleihin muiden hahmojen kanssa. Katso avoimin mielin mitään suurempia eeppisyyksiä odottamatta, niin tulet varmasti pitämään tästä.

Elokuvan paras kohtaus on muuten Wolverinen cameo. Nauroin sille niin paljon.

★★★★☆

Urhea

Ah, nyt on taas pitkästä aikaa jotain, mistä kirjoittaa. Ja ihan mukavastakin aiheesta, nimittäin uudesta Disney Pixar-elokuvasta, Urheasta (engl. Brave).

Päähenkilöprinsessa Merida.

Urhea kertoo siis nuoresta skotlantilaisesta Merida-prinsessasta, joka rakastaa vapautta, seikkailua ja jousiammuntaa (jousiampujat on näköjään nyt muotia.. ?). Hänen äitinsä, kuningatar Elinor, ei kuitenkaan ole kovin mielissään tyttärensä villistä luonteesta ja epä-prinsessamaisesta käyttäytymisestä. Kun perinteiden mukaisesti on aika valita nuorelle prinsessalle puoliso kolmen muun brittiensaarilla olevien klaanien johtajien esikoisista, Merida kyllästyy asemaansa nöyränä prinsessana. Hän seuraa virvatulia, ja päätyy noidan mökille, joka antaa Meridalle loitsun, joka muuttaa hänen äitinsä ja samalla myös oman kohtalonsa. Kaikki ei kuitenkaan mene, kuten Merida oli olettanut...

Urhea on Pixarin ensimmäinen satuseikkailu, vaikka olisi tämä minusta Disney-klassikostakin käynyt. Tiedän, tiedän: "Nykyään kaikki tehdään tolleen rumasti tietokoneanimoituna ja hahmot näyttää ihan kumiukoilta". Joo, rakastan piirrettyjä. Etenkin sitä miten Disney-hahmot liikkuvat, pehmeästi ja sulavasti. Sama ei oikein erotu tietokoneanimaatiosta, mutta yksi asia siinä on, mille piirretty versio olisi tuskin vetänyt vertoja: taustat ja maisemat. Taivas ja ruoho, kivet ja metsät on varsinkin noin isobudjettisella (?) elokuvalla niin tarkasti tehtyjä, että se hakkaa piirretyn mennen tullen. Juuri tämän takia yksi suosikkielokuvistani Kaksin karkuteillä tuskin olisi toiminut yhtä hyvin piirrettynä, koska siinä oli panostettu tornin ulkopuolisen maailman vehreyteen ja kauneuteen todella paljon ja se lyhtykohtaus <3 Mutta en toki voi kiistää, etteikö "kumiukot" näyttäisi välillä vähän tyhmiltä, Meridallakin pullottaa välillä silmät silleen oudosti.. ja kuten sanoin, Disney-piirrettyjen hahmojen sulavaa liikettä ei voita mikään.

Sitten, katsaus pintaa syvemmälle. En halunnut ottaa ennakkoluuloja elokuvasta. Olen hyvin tyytyväinen, että menin katsomaan Kaksin karkuteillän ennen yhdenkään trailerin tai muun sellaisen katsomista. Urhean trailereita, kuvia ja soundtrackeja olen muutamia nähnyt/kuullut, muttei minulla kuitenkaan ollut loppupeleissä hajuakaan, mistä tämä elokuva loppujen lopuksi tarkalleen ottaen kertoo. Joo, muutetaan kohtaloa, kun minut aijotaan pakkonaittaa ja käskeä olla "kuin prinsessa". En kuitenkaan odottanut ihan sitä, mitä sain, positiivisella tavalla. Tällä elokuvalla oli nimittäin oikeasti pätevä juoni.

Olen kiitollinen, ettei "riiviöihin" ja muuhun sellaiseen paneuduttu sen enempää. Pelkäsin, että tästä tulisi jotain muka-hauskaa kohellushuumoria. Olihan tässä sitäkin, muttei kyllästymiseen asti. Disney (ja Pixar) saisivat tehdä lisää tämäntyylisiä elokuvia, taruihin ja uskomuksiin nojautuvia.

En osaa juonta sen tarkemmin arvostella, joten siirryn äänimaailmaan. Kuten sanoin, olin kuullut joitain soundtrackeja etukäteen, mutteivät ne herättäneet kovin paljoa innostustani. Elokuvassa ne kuitenkin toimivat törkeän hyvin. Samoin se skotinkielinen (?) laulu joka kuulu välillä siellä jossain välissä, se oli ihana. Suomenkieliset laulut "Touch the Sky" (Taivaankaari) ja "Into the Open Air" (en tiedä suomenkielistä nimeä) lauloin sievä-ääninen Saara Aalto, jonka lauluja olen ennenkin ihaillut. Kun kuulin, että hän laulaa tämän elokuvan laulut, kiinnostuin heti. Hänen äänensä sopi lauluihin täydellisesti, ja toivottavasti hän pääsee vielä antamaan kauniin äänensä jollekin Disney-prinsessalle toiveidensa mukaisesti.

Urhea oli siis mielestäni parempi kuin odotin ja ehdottomasti katsomisen arvoinen. Kaikki arvosteluni päättyvät tälleen: Ihan kiva kanttii kattoo lol. Pitää kahtoa vaikka tubesta, olisikohan se Brave-peli mille alustalle ja ostamisen arvoinen. Tangled-peli oli ihan jees, mutta helppo ja lyhyt.

Tuossa yllä vielä se Saara Aallon laulama "Taivaankaari"-laulu. Niin kaunista <3

Lumikki ja metsästäjä

Raato, kun vuodatus on vieläkin katkolla. Raah.. D:

En ole kirjoittanut kertaakaan muusta, kun animesta (ja The Legend of Korrasta). Nyt kirjoitan kuitenkin elokuvasta (lyhyesti tosin), and you gotta deal with it.

Lumikki ja metsästäjä kertoo nuoresta Lumikki-prinsessasta, jonka äiti kuoli tämän ollessa nuori ja hänen isänsä uusi kuningatar tappoi kuninkaansa. Taikuudella itseään nuorena pitävän ilkeän kuningattaren voimat ovat kuitenkin heikkenemään päin, ja hän tarvitsee vain kauneimman tytön, eli Lumikin, sydämen pysyäkseen ikuisesti kauniina ja terveenä. Vuosikausiksi linnaan vangittu Lumikki pakenee sellistään ja karkaa Synkkään metsään. Saadakseen tytön kynsiinsä kuningatar tarvitsee jonkun, joka tuntee metsän, hakemaan tytön. Leskeksi jäänyt metsästäjä lupautuu vastahakoisesti hakemaan tytön, kun kuningatar lupaa herättää hänen vaimonsa kuolleista vastineeksi.

Syy, miksi ylipäätään halusin tämän elokuvan katsoa, oli Kristen Stewart. Annetaanko tytölle aina kaikki roolit, jossa sen pitää näyttää mahd. tunteettomalta, vai vääntääkö näyttelijätär vain roolinsa niin. En ole Twilight-kirjoja lukenut, mutta jotenkin tuntuu, ettei Bella niissä mikään zombi ole. Tai mistäpä minä tiedän. Joka tapauksessa hyvin vähäsanainen roolihahmo Lumikkikin oli, eikä neidon kasvoilla näy muuta kuin pikkuinen hymynpuolikas ja muutama dramaattinen kyynel muuten ilmeettömällä naamalla.

Juoni kuitenkin itsessään on ihan kiva sovitus Lumikki-kertomuksesta. Jännitystä ja toimintaa riittää, mutta samoin kuin rauhallisiakin tilanteita (sienet joilla on silmä asd). Ei pelkästään Lumikin hahmo, mutta myös William ja metsästäjä ja no melkeinpä kaikki hahmot paitsi kuningatar jäivät jotenkin "puolikkaiksi" hahmoiksi, ymmärtäähän sitä toki ettei parin tunnin elokuvassa ehdi kaikkien menneisyyttä ymsyms paljastaa, mutta silti mukana olisi saanut olla edes joku hahmo, jonka todellista luonnetta ja tunteita olisi näytetty. Kaikki jäivät jotenkin salaperäisiksi ja kaukaisiksi hahmoiksi. Silti pitää kyllä myöntää, että vakuuttuneen Lumikin kannustuspuhe oli minustakin liikuttava.

Kuningatar

En tiedä, kuka sävelsi musiikit, mutta ne erottuivat monissa kohtauksissa hyvin ja olivat oikein nättiä. Päällisin puolin efektit ja kaikki oli ihan ok ja näyttelijät hoitivat hommansa hyvin (jos hahmot tosiaan olivat "puolikkaita" jo itse käsikirjoituksessa). Semmonen oli tosin kovin ikävää, että siinä kohtauksessa, kun katosta tippui niitä "helinämörköjä", äänet olivat yhtäkkiä jotenkin tosi isolla verrattuna muuhun elokuvassa tapahtuneeseen, taisteluihin tai musiikkiin tai mihin vaan. Ehkä se tosiaan oli se lasin helinä, mikä sen teki, mutta jouduin pitelemään korvian, kun niihin kirpaisi aina joku yllättäinen kova ääni.

Overall elokuva oli mielestäni hyvä ja katsomisen arvoinen.
★★★★☆

Korran legenda

Ensin en kirjoita kahteen kuukauteen mitään ja sitten laitan kaksi päivässä.
Tätä sarjaa onkin odoteltu jo hyvän aikaa, ja itse olen sitä mieltä, että odotus kannatti. Tämän kaksi viimeistä jaksoa tuli lauantaina, ja katsoin ne ennen Fate/Zeron viimeisen jakson katsomista.

Sarjan päähahmo Korra.

Tämä sarja, The Legend of Korra siis, sijoittuu 70 vuotta edeltäjänsä Avatar: The Last Airbenderin jälkeen. Monet tutut edellisen sarjan hahmot ovat jo heittäneet henkensä, mukaanlukien nimikkohahmo Avatar Aang. Avatarin kierron mukaisesti tilalle on kuitenkin syntynyt uusi Avatar, Korra. Sarjan alussa Korra osaa jo veden-, maan- ja tulentaitaa, mutta tuulentaito puuttuu vielä. Hän lähtee Aangin ja Zukon aikoinaan perustamaan Republic Cityyn opettelemaan tuulentaitoa, opettajanaan Aangin ja Kataran poika Tenzin. Republic Cityssä, jossa taitajat ja taitamattomat voivat kaikki kaikista kansoista elää rauhassa keskenään, on kuitenkin ikäviä meneillään: maskin taakse piiloutunut Amon niminen mies, joka pystyy ottamaan pois toiselta kyvyn taitaa elementtiään, johtaa järjestöä, jonka tarkoituksena on pyyhkiä taitajat maailmankartalta, jotta kaikki ihmiset olisivat saman arvoisia.

Sarja oli alunperin tarkoitettu vain yhden kauden mittaiseksi, minkä kyllä hiukan sekavasta rytmityksestä, kiirehtimisestä ja yllättäisestä kaikki juonenpätkät solmivasta lopusta kyllä huomaa. Ensimmäiset viisi.. vai pitäisikö sanoa jaksot 2 - 5, olivat jokseenkin tylsiä, ja koko jutun kohokohtana vaikutti olevan sekava kolmiodraama sarjan päähahmojen välillä. Kaikki muuttui kun Tulikansa hyökkäsi kuitenkin kutosjaksossa, ja loput jaksoista olivat mielestäni hyviä. Alkuperäisen sarjan fanien ikääntyminen on otettu huomioon, ja Korra onkin edeltäjäänsä vakavampi sarja. Monet ovat vihanneet loppua, mutta minä olen siihen todella tyytyväinen Makon ja Korran yhteen päätymistä lukuunottamatta, vaikkei se annakaan mitään viitettä seuraavan kauden sisältöön. Sieltä voi siis olla tulossa ihan mitä vaan. Kuulin jostain, että se sijoittuisi Republic Cityn ulkopuolelle, mikä on toki aivan mahtavaa.

Korra, Bolin, Mako ja Tenzin.

Hahmot olivat kovin laidasta laitaan. Korra oli mielestäni ihan kiva hahmo, samoin Asami, Bolin, Tenzin, Tahno ja monet muut. Tässä sarjassa oli kuitenkin myös hahmoja, joista en pitänyt. Näihin kuuluu mm. Mako. Niinkin myös kävi, että vihasin hahmoa aluksi, mutta lopussa se olikin "ihan ok", kuten esimerkiksi Tarrlok. Suosikkejani olivat Lin, Iroh, Jinora ja Ikki ja kaikkien fanien suosioon noussut Bumi, jolla oli vain 4 sekuntia ruutuaikaa.

Monet sanovat, että itse pääpahis Amonin tarina oli outo ja tylsä, mutta minä tykkäsin siitä. Ja sen hahmon ääni.. se on ihana. Hahmo itsessään kuitenkin lukeutuu myös sinne "ihan kiva"-luokkaan.

Sarjan tekijät saivat hankalan palan, koska rupesivat tekemään supersuositulle sarjalle jatkoa niin, ettei se tuottaisi pettymystä. Joillekin se tuotti, minulle ei. Juonessa oli paljon osia, jotka tulivat täysin puskasta ja tykkäsin niistä. Eniten harmaita hiuksia tuotti se typerä kolmiodraama, joka tuntui turhalta ja lähinnä ärsytti.

Animaatio oli tosi hyvää ja tosi hyvää ja musiikit oli myös monet oikein kivan kuuloisia. Ääninäyttely oli nappisuoritus ja juonikin toimi mielestäni hyvin loppua kohti mentäessä. Ensinnäkin, jos et ole katsonut Avatar: The Last Airbenderiä, niin nyt kipin kapin katsomaan kaikki kolme tuotantokautta. Alku saattaa hämätä, mutta se on oikeasti hyvä. Tämän voi katsoa myös tutustumatta ekaan sarjaan, mutta siinä tahtoo monet asiat ja koskettavat viittaukset mennä ohi.

Kohtalo/Nolla

Eka viesti kahteen kuukauteen.
Nonnin nyt on tämäkin sitten katsottu. Aloitin ekan kauden heti, kun sain katsottua stay nightin, eli 14. helmikuuta 2012. Sain sen katsottua muutamassa päivässä ja sen tuskallisen cliffhangerin jälkeisen odottelun päätyttyä heti 7. huhtikuuta jatkoin kakkoskaudella.

Tämä kuva toimii niin paljon paremmin mustataustaisella sivulla ;__;

 Fate/Zero kertoo ajasta 10 vuotta ennen Fate/stay nightia, edellisestä eli neljännestä Graalin maljan sodasta. Seitsemän isäntää ja palvelijaa kokoontuvat Fuyukin kaupunkiin taistelemaan maljasta kuolemaansa saakka. Jokainen yrittää tehdä kaikkensa saavuttaakseen tuon tarujen maljan, joka toteuttaa omistajansa toiveet. Kaikki muut, paitsi Kotomine Kirei, jolla ei ole yhtäkään syytä, miksi taistella maljasta. Hänen kiinnostuksensa herättää kuitenkin kylmäverinen maagintappaja Emiya Kiritsugu, joka osallistuu myös sotaan, palvelijanaan Saber.

Ensimmäinen puolisko oli mielestäni aika tylsä. Siinä vaan selitettiin ja selitettiin ja selitettiin. Tulihan siinä toki uusiakin asioita ja oli varmasti hyödyllistä etenkin sellaisille katsojille, jotka ei vät ole nähneet tai pelanneet Fate/stay nightia. Jos eka kausi oli kuitenkin minun mielestäni, joka ei ole lukenut alkuperäistä novellia, noinkin tylsähkö, mietin miten novellin lukeneet jaksoivat katsoa sen. Sitten ajattelin, että aikamoista kiinnostusta se vaatii jaksaa lukeakin jotain tuollaista (tästä huomaa etten ole pitkien ja "hitaiden" kirjojen ystävä :D).
Toinen puoli oli tosin mielestäni todella hyvä nautin joka jaksosta lukuunottamatta sitä Kerii-hömpötystä joka oli osittain aika tylsänoloinen koska fanitan vain Saberia koska en oikein saanut välillä selvää, että mistä ihmeestä oli oikein kysymys. Mutta muuten, ykköskauden ekat jaksot oli tosi hyviä vaikka tylsenikin loppua kohden ja kakkoskausi oli loppuun asti katsomisen arvoinen.

Hahmoista olen kovin samaa mieltä kuin stay nightissakin: ihan kivoja.
Emiya Kiritsugu oli välillä ärsyttävä ja välillä ihan ymmärrettävä ja kiva ja välillä taas yhdentekevä. En koskaan oikein ymmärtänyt hänen ajatustapaansa, ja sama koskee myös Kotomine Kireitä. Kiinnostavimmat hahmot ovat mielestäni nämä palvelijat joista Saber ja Gil on parhaita jotka ovat menneisyyksineen kaikkineen tosi.. kiinnostavia. Ainoa isäntä, josta silleen oikeesti oikeesti edes piittasin, oli lutunen Waver Velvet. Hänet minä olisin halunnut nähdä stay nightissakin.
Lempihahmona säilyi yhä edelleen Saber monista syistä. Pidän myös tosi paljon Gilgameshista, joka on niin ärsyttävä ja itteesä täynnä että eihän sitä voi vihata.

Monet ovat kehuneet animaatiojälkeä aivan mahtavaksi ja vaikka miksi, ja se tosiaan näyttää pitkälti samantyyliseltä kuin alkuperäinen kuvitus, mutta välillä jotkut kohtaukset derppasi sen verran, että ihan häiritsi. Yleisesti ottaen animaatio kuitenkin on oikein siistiä. Musiikki taas on mahtavaa ja tosi hyvää ja mitä vielä, mutta ei ihme kun tekijänä on Yuki Kajiura. Pidin molemmista alku- ja lopputunnareista.

Kannattaa ehdottomasti katsoa tämä sarja. Ei väliä niinkään kumman katsot ensin, Fate/Zeron vai Fate/stay nightin, minä pääsin mukaan "väärinpäin" katsomalla, mutta jos on katsonut zeron ensin on monet kohdat stay nightissa varmasti järkevämpiä (ja monet varmasti aika tyhmiä). Mutta kannataa katsoa, oikeasti.

Koira x Minä SS

Sain tämän (Inu x Boku SS) päätökseen jo noin kuukausi sitten (30.3.2012), mutta kirjotan vasta nyt jostakin syystä.
Aloitin sarjan katsomisen 3.2., ja silloin oli muistaakseni tullut vasta kolme jaksoa.

Sarja kertoo rikkaan perheen tytöstä, Ririchiyosta, joka muuttaa valtavaan "Ayakashi Kan"iin. Hän saa hovimestarikseen Miketsukamin, joka vaikuttaa olevan täysin omistautunut Ririchiyon palvelemiselle. Niin Ririchiyo, Miketsukami kuin muutkin Ayakashi Kanin asukkaat ovat jonkun japanilaisen taruolennon reinkranaatioita, ja pystyvät muuttumaan muotoon, jossa voivat käyttää oman taruolennon voimia. Miketsukami vaikuttaa tietävän kaiken Ririchiyosta, mutta Chiyolla ei ole hajuakaan Miketsukamin aatteista ja mielipiteistä. Chiyo päättää alkaa tutustumaan muihin ihmisiin paremmin, Miketsukamiin mukaan lukien.

Niin perussössöltä kuin sarja vaikuttaakin, se oli mielestäni itseasiassa aika hyvä. Eeppisiä fantasiaseikkailuja ei kannata odottaa, mutta sarja on hauska ja henkilöiden väliset suhteet toimivat oikein hyvin. Tylsyyden lieventämiseksi kannattaa vilkaista.

Alkuperäisen mangan taidetta.

Hahmokaarti ei ole kovin laaja, ja siihen kuuluu oikeastaan vain näitä henkien uudelleensyntymisiä. Se ei kuitenkaan ole ollenkaan paha asia, sillä nämä vähätkin hahmot ovat ihan mukavia suurin osa.
Päähahmokaksikosta Ririchiyo ei ollut ihan mieleeni kummallisella luonteellaan. Vaikka käytökseen löytyykin syy, se on paikoitellen aika ärsyttävää. Ihmetyttää myös hahmon lyhyys. Ymmärrän kyllä, että on olemassa eri pituisia ihmisiä ja olen itse kaiken huipuksi saman pituinen, mutta jotenkin lähes kaksimetriseen Miketsukamiin verrattuna se vaikuttaa kovin häiritsevältä.
Miketsukami oli mielestäni ihan mukava, etäinen (syystä), mutta mukava. Hahmon ajoittainen niljakkuus ja epäoletettavan ilkeä käytös hämmensi kyllä aina välillä. Kaikiltahan se pimeä puoli löytyy, mutta silti. Voi tietysti olla, että en ole ihan ajatuksen kanssa joitain jaksoja katsonut, mutta välillä tuli hiukan sekava olo.

Sivuhenkilöistä Watanuki on varmaan kaikista paras. Se, miten hän yrittää olla tosi vahva, mutta päätyy kuitenkin aina "häviäjäksi" on melkeinpä hauskaa. Hiljainen Karuta on myöskin hahmona ihan kiva, mutta en liiemmin kiintynyt hahmoon ollenkaan. Zange oli myös mielestäni hauska ja sivuhahmoista paras heti Watanukin jälkeen. Se, miten hän aina onnistui keksimään jotain outoja pelejä yms. muulle porukalle sai aina sekamelskan aikaan. Kagerou on S'ien ja M'iensä kanssa hauska hahmo, mutta ei sittemmin oikein noussut esiin muiden hahmojen seasta. Pidin alussa Sorinozukaa tosi ärsyttävänä hahmona, mutta loppua kohden mieleni muuttui ja hän jäi "ihan ok"-hahmoksi. Mutta ihan oikeesti, käsitinkö oikein, vai mikä ihme voima on "muuttua vaatteksi"? :D
Sitten, se yksi ainokainen hahmo, mistä en oikeasti pitänyt, nimittäin Nobara, sarjan oma yuki-onna. Tämä(kin) sarja olisi pärjännyt ihan hyvin jopa ilman jotain ihme pervoilijaa. Ygh.

(Ja se mikälie baarimikko oli ihan paras.)

Animaatio oli ihan perus ja musiikitkin, vaikka suoraan sanottuna se ihme pimputus joka oli joka jaksossa, oli harvinaisen ärsyttävä.

No ni, mikäs tässä, ihan jees sarja.